perjantai 29. elokuuta 2014

Askel eteenpäin

Heräsin tänään jo seitsemältä. Hiljalleen aloin tekemään aamutoimia, joihin luonnollisesti kuuluu pesut, ruokailu ja pukeutuminen. Oli todella masentava olo, ahdistikin aika paljon. Lähdin kotoa puoli yhdeksän aikaan. Kävelin polille, jossa mulla oli terapia-aika.  

Mä ajattelin, että tänään sanon suoraan, että haluisin mahdollisesti vaihtaa terapeuttia. Mä olin päättänyt sen jo. Mä tiesin, että haluan niin tehdä. En mä tehnyt kuitenkaan niin, mä halusin antaa mun terapeutille vielä mahdollisuuden. Niinhän kuuluu tehdä ihmisten kanssa.

Terapeutti tuli hakemaan mut aulasta taas kymmenen minuuttia myöhässä sovitusta alkamisajasta. Suututti. Meinasin raivostua terapeutille siitä, mutta mä olin hiljaa. Mua ahdisti ja itketti. Istuin alas tuolille ja katselin ympärilleni, koska se oli taas uusi huone. Siinä huoneessa oli sentään enemmän tauluja seinillä kuin aikaisemmassa huoneessa. Se oli laitettu mukavan näköiseksi. Heti olo hieman rauhoittui, vaikka edelleen siis ahdisti. 
Tilanne tuntui muuttuneen terapeutin kanssa. Se tuntui avoimelta. Tuntui ensimmäistä kertaa, että se terapeutti oli läsnä. Siis oikeasti läsnä. Siinä hetkessä kuuntelemassa mua.
Silloin se tapahtui. Mä avauduin kiusaamiskokemuksista. Mä kerroin tilanteita, jotka vaikuttaa muhun edelleenkin. Kerroin ajatuksista ja tunteista. Annoin vaan kaiken tulla. Terapeutti kyseli lisää. 
Lohdutti, oli tukena. Sanoi mulle voimaannuttavia sanoja.

Mä puhuin ensimmäistä kertaa koskaan kiusaamisesta, kokemuksista. Niistä kamalista menneisyydenhaamuista, jotka seuraa jatkuvasti perässä. Mä sanoin ne asiat ääneen.
Mulla on tällä hetkellä todella vapautunut olo eikä mua ahdista ollenkaan. Tuntui niin helpottavalta puhua, vaikka en tiennyt, voiko mun terapeuttiin edes luottaa. Nyt on saatu terapia uudelle asteelle. Sille asteelle, että eheytyminen voi lähteä kunnolla käyntiin. 
Mä olen ylpeä itsestäni.  Aidosti.

tiistai 26. elokuuta 2014

Mene pois masennus

On pelottavaa huomata, kuinka on putoamassa. Siltikään ei osaa pelastaa itseään. Sitä vain tippuu alas, syvälle kuoppaan. Mä olen alkanut taas vajoamaan  masennukseen ja ahdistukseen. Pari viimeistä viikkoa on ollut helvettiä erilaisten tunteiden ja olotilojen kanssa. Mulla on tunne, että mä en tästä ihan hetkessä nouse. 
Väsyttää, ahdistaa, itkettää.

Mä en tiedä, miten päin olla. Mä en tiedä, mitä tekisin.
Olo on tällä hetkellä niin järjettömän paska, että tekisi välillä mieli vain luovuttaa. Olla olematta mitään.
Mies on ollut suuri pelastus mulle. Niin suuri tuki ja turva, että mä en edes pysty häntä koskaan kiittämään tarpeeksi siitä, mitä on mun eteen tehnyt.

Mä tapasin eilen lääkärin ja terapeutin. Se oli sekava käynti, koska mä olin niin ahdistunut. Mä sain uusia diagnooseja. Se on aika pelottavaa. Pelottavaa olla sairas. On pelottavaa olla minä. Sain myös kaksi lääkettä. Toista lääkettä alan syömään säännöllisesti. Toisesta en tiedä, mitä sen kanssa teen. 

Pitäisi ensi viikon maanantaina palata taas töihin. Ahdistaa sekin. On vaikeaa mennä sinne takaisin, kun ollut jo nyt kaksi viikkoa pois. 

Miksi elämä heittää aina takaisin tähän samaan paskaan? Miksi aina minä? 
Mene masennus pois. Mene pois, jooko?

keskiviikko 6. elokuuta 2014

Terapeutti tekee väärin

Mä olen voinut pitkän aikaa hyvin, mutta silti mä koen tarvitsevani terapiaa.
Se on mulle äärettömän suuri tuki, jota ilman mä en selviäisi. Mä tarvitsen sen hetken kerran viikossa/kahdessa viikossa, kun mä voin tunnin ajan purkaa omia ajatuksia ja tunteita. Se hetki, kun mä saan puhua suoraan jokaisesta vaikeasta asiasta, jotka aiheuttavat valtavaa tuskaa ja väsymystä.

Mua kaduttaa aivan saatanasti se, että menin pyytämään vajaa vuosi sitten terapeutin vaihtoa. Mua kaduttaa jokainen viikko se, että mulla ei ole sitä turvaa enää. Terapeutin turvaa, välittämistä ja auttamista. Tukea tähän vaikeaan elämään.
Mulla on niin älyttömän surkea terapeutti, joka peruu jatkuvasti sovittuja aikoja. Ehkä kerran tai kaksi saa ajan puoleen vuoteen. Nekin käynnit ovat sitä, että terapeutti on ajasta aina myöhässä vähintään 20min, jauhaa käynnin ajan purkkaa, kysyy "miten menee" ja hetken päästä kysyy, mistä mä puhuinkaan.

 Mua suututtaa ja itkettää. Mä olen todella turhautunut, koska ilmeisesti terapeutin mielestä mä en ole sitten ihminen jolla olisi oikeus hoitoon. Mä en edes saa lääkäriaikaa polilta, koska sekin kulkee tämän terapeutin kautta. Terapeutin, joka ei hoida mitään. Lupailee, valehtelee ja polkee ihmisen niin alas kuin vain voi.

Mä en enää tiedä, mitä mä tekisin tämän asian kanssa. Mä tarvitsen terapiaa. Mulla on oikeasti oikeus siihen hoitoon, terapiaan. Mä olen psykiatrian poliklinikan asiakas. 

Mä olen niin väsynyt tähän. Tuntuu, että mä olen jälleen romahtamispisteessä. Mä en vain enää jaksa. Ehkä mä annan itseni taas valua itsemurhan partaalle. Ehkä mä saisin sitten sen avun, mitä mä tarvitsen.

Onko kenelläkään muulla ollut samanlaista kokemusta/kokemuksia?
Miten olette hoitaneet tämmöiset tilanteet?

maanantai 30. kesäkuuta 2014

keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Täällä taas!

Kuulumisia pikaisesti! 

Monesti luvannut, että kirjoittelen useammin, mutta ei.. Anteeksi siitä. Veikkaan kyllä, että ei tätä blogia enää kovin moni lue. Harmi, mutta oma moka. Ei vain ole ollut aikaa kirjoittaa.

Yksinkertaisesti mulle kuuluu hyvää. Ei mulla ole oikein mitään kerrottavaa omasta elämästäni, koska se on perus tylsää arkea. No oikeastaan ei ihan. Olen nimittäin sairastellut koko kevään todella paljon. Taas olen järkyttävässä räkätaudissa. Syytä ei tiedetä, mutta epäillään, että meidän työpaikan toimistossa on hometta. Jatkuvasti lääkärillä ravaamista; tutkimuksia ja tutkimuksia, mutta mistään ei löydy mitään. 

Kokeita, kokeita...
Mun säännölliset "eväät"

Mulla alkaa perjantaina viikon loma. Olen iloinen siitä, koska alkaa tuntumaan, että tarvitsee ladata akkuja. Voin kertoa, että meillä on töissä aivan törkeä työtahti tällä hetkellä ja tulee ilmeisesti jatkossakin olemaan. Asiakkaita saattaa aamuvuoron aikana olla jopa 10, aikaa ei yksinkertaisesti asiakkaille ole (tehdään vain pakollinen hoito ja se on siinä). Viikonlopun aamuvuoroissa taas noin 15 asiakasta keskimäärin. Iltavuoroista en viitsi edes kertoa muuta kuin, että ne on todella rankkoja.

Töissä ;)

Meinaan lomalla lähteä Pohjanmaalle. Miehen luokse tietysti. Ollaan jo tehty suunnitelmia viikolle, missä voisi käydä. Ehkä mennään päiväksi Vaasaan. Ainakin mennään Kalajoen suunnille, miehen porukoilla käymään. On ihanaa, kun pääsee pois pk-seudulta hetkeksi. 

Mitä teille kuuluu? :)

lauantai 5. huhtikuuta 2014

Siitä on reilu kuukausi

Moi!

Näin ensimmäiseksi; Anteeksi, että en ole kirjoitellut tai vastannut kommentteihin.

Mä en tosiaan ole kirjoittanut reilu kuukauteen mitään. Syitä siihen on monia, mutta ne tuleekin hyvin, kun kerron tässä samalla kuulumiset.

Mulle kuuluu pääasiassa hyvää. Kaikki aika menee lähinnä töihin ja matkusteluun miehen luokse.
Viimeaikoina on kyllä väsyttänyt todellatodella paljon. Syytä sille en tiedä. Ei masenna, ei ahdista. Ehkä se on vain tuo työnteko, joka pistää väsyttämään. Yhdessä aamuvuorossa saattaa olla hyvinkin 10asiakasta. Olen siis kotihoidossa töissä. Kova tahti, kova kiire. Mutta en valita. Tykkään työstäni. Meidän asiakkaat ovat aivan ihania!

Musta tuntuu, että olen alkamassa selättää kunnolla masennuksen ja ahdistuksen. En ole tarvinut terapiaa varmaan kuukauteen. En tosiaan muista, milloin viimeksi olisin nähnyt mun terapeutin ja istunut hänen huoneessaan purkamassa asioita. Muistan viimeisistä terapiakerroista sen, että käynnit ovat olleet vain vajaa 30minuuttisia, koska ei ole ollut yksinkertaisesti mitään puhuttavaa. 

Olen todella onnellinen eikä mulla tosiaankaan ole mennyt näin hyvin koskaan. Kyllä, ihan aidosti on hyvä olla. On tullut hymyiltyä paljon. Aikaisemmin se hymy on ollut feikkihymyä, mutta nyt se on ihan oikeasti aitoa ja onnellista hymyä. Elämä on ihanaa.

Miehen kanssa meille tulee huomenna 6kk täyteen. Odotan kyllä eniten ensi viikkoa, kun mies tulee tänne viikonlopuksi. On muutenkin paljon suunnitelmia tulevaan. Elokuussa muutan hänen luokseen. Se on kyllä iso muutos, mutta tiedän olevani valmis siihen.

Nyt on lähdettävä aamuvuoroon hoivaamaan mammoja ja pappoja. Työputket eivät ole niin kivoja, mutta onneksi nämä viikonloput näkyvät edes vähän lisissä. Nyt on siis työpäivä 6/7.

Lupaan yrittää päivittää blogiin kuulumisia enemmän ja muuten kirjoitella ajatuksia.

Mukavaa viikonloppua kaikille!

torstai 27. helmikuuta 2014

Tasan kaksi vuotta...

...Ilman terää.

En olisi uskonut pystyväni tähän, mutta tässä sitä ollaan. On ollut vaikeaa. Olen meinannut sortua viiltelyyn lukuisia kertoja, mutta olen taistellut itseni pois niistä tilanteista.
Onneksi nykyisin ymmärrän, että mun ei tarvitse tarttua terään helpottaakseni oloa. 

Mä olen todella ylpeä itsestäni.

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Vajaa viisi kuukautta

Pelkoa, ahdistusta, iloa, onnea.
Matka alkoi niistä tunteista.

Lähdin vieraalle paikkakunnalle, kauaksi kotoa.
Matka kohti tuntematonta. Tapaamaan ihmistä, jota en aikaisemmin ollut tavannut.
Otin riskin. Suuren, suuren riskin. Päätin kuitenkin kokeilla. Eihän mulla ollut mitään menetettävää enää.

Koko matkan ajan olin levoton. Viestin miehelle, että mua ahdistaa. 
Turhaan.
Heti junasta ulos astuessani näin miehen. Siellä hän odotti. 
Silloin mä tiesin heti; siinä on mun tulevaisuus, mun oma mies. Hänet mä halusin. Hän on se jonka haluan. Hänessä on jokin. Täydellistä. Hän on niin täydellinen.

Kävelimme miehen kämpille. Oli uskomatonta. Mä olin siellä, siinä hänen kanssaan.
Uusia, hienoja tunteita. Uusia kokemuksia.
Sen ajan, mitä hänen luonaan olin, vahvisti tunnetta siitä, että hänen kanssaan haluan kulkea lopun elämäni. Hänen kanssaan tahdon kokea kaiken. 

Siitä päivästä lähtien mun elämän suunta on muuttunut täysin.
Uusi elämä. Tämä on ollut uskomattoman upea matka. 

Hymyä.
Naurua.
Luottamusta.
Rehellisyyttä.
Rakkautta.
Välittämistä.

Mies suurella sydämellä. Mun oma mies.
Hän on antanut mulle mahdollisuuden elämään.
Kauniiseen elämään. Unelmiin, haaveisiin.

Jaksan taas uskoa huomiseen.
Mä haluan uskoa huomiseen.

Me ollaan me.
Ikuisesti.

Tästä se matka jatkuu vielä..
..pitkään

tiistai 11. helmikuuta 2014

Painajainen jatkuu eikä kukaan kuule mua

Katoan, katoan.
Hukun pahaan.



Mä en ole mitään.
Kukaan ei ole mitään.
Kaikki on tyhjää. Kaikki on rumaa. Kaikki on näkymätöntä.

Hengittäminen on turhaa.
Eläminen on turhaa.

Aina vain paikoillaan. Junnataan monta vuotta samassa.
Korkeintaan vain tipumme. Entisestään, jatkuvasti. 
Välillä hiljempaa, välillä kovempaa.


Kamppailen silti loppuun asti, mutta lopulta se ei riitä.
Mä en selviä.
En koskaan.

Mieli on taas täynnä saastetta.

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Ahdistaa

Miksi iltojen pitää olla näin vaikeita?
Ahdistus ja paha olo ottaa vallan. 
En mä tahdo hukkua pahaan, mutta en kykene taistelemaan sitä vastaan.



Tuntuu kuin joku kuristaisi. Viiltää sydäntä puukolla.
Hiljakseen hirviö kuiskailee pääni sisällä: Kuole, kuole.



En uskalla mennä nukkumaan. Unimaailma on yhtä paha kuin tämä todellisuus.
Hirviö ei anna mun koskaan levätä.
Tuleekohan koskaan oikeasti päivää jolloin mä olisin vapaa tästä kaikesta?



Tahdon pois. Olla vapaa.

torstai 30. tammikuuta 2014

Loppuuko tämä milloinkaan?

Olen pohjalla. Niin syvällä pohjalla, että on vaikea enää nousta ylös.
Eläminen on niin raskasta.



Mä alan olemaan epätoivoinen.
Kuka pelastaisi mut, kun en mä osaa pelastaa itseäni itseltäni?



On niin järjettömän suuri halu tuhota itseään. Joudun taistelemaan sitä halua vastaan.

En mä osaa elää. En mä osaa olla.
Mä en ole mitään

Miksi pitää aina vain kärsiä?
Kärsimystä.
Lisää, lisää, lisää.
Loppua ei näy. 

Kipua, tuskaa, ahdistusta, pahaa oloa, itseinhoa. 
Tällä hetkellä mä vihaan elämää yli kaiken.

sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Mua sattuu ihan liikaa

Mä olen menettänyt kaikki mun ystävät. Jokaisen kaverin.
En tiedä edes syytä. Ehkä mä olen vain niin säälittävä paska, että kukaan ei halua olla mun kanssa.
Mä ihmettelen suuresti, miksi mies on jäänyt mun vierelle. Miksi hänkin ei vain lähde pois, mä vain satutan. En mä ole ansainnut mitään hyvää.



Mua sattuu ihan liikaa.
Mä olen ihan rikki.

Olen pelkkä luuseri.
Mitätön.

lauantai 25. tammikuuta 2014

Henkisesti aivan rikki

Kaipaan terää suunnattomasti.
Tahtoisin viiltää koko vartalon täyteen kauniita viiltoja.

Oikeasti olisi parempi olla vain hengittämättä.

Mä vain romahdin.
En tiedä, noustaanko tästä enää.
En mä taida jaksaa.

torstai 26. joulukuuta 2013

Haamuja menneisyydestä; koulukiusaaminen

Viime päivinä on pyörinyt mielessä usein menneisyys. Muistot koulukiusaamisesta. Kiusaajien kasvoja, ääniä, sanoja, tekoja. Mä haluaisin jakaa teidän kanssa asioita näistä muistoista. Muistoista, jotka ovat tehneet musta vahvemman, mutta silti niin heikon. Kertoa kiusaajista, jotka ovat tehneet musta sairaan ihmisraunion.
He ovat tehneet mun elämästä taistelukentän, jossa on vain kaksi vaihtoehtoa; Taistella pahuutta vastaan ja selviytyä, tai kuolla onnettomana ja arvottomana.



Mä jouduin usein koulussa istumaan välitunnit yksin. Aina mä olin yksin, niin yksin. Ei mulla ollut kavereita siellä. No, yksin ja yksin. Jouduin olemaan kiusaajien keskellä. Jokainen hetki koulunseinien sisäpuolella oli helvettiä. Helvetillistä tuskaa ja kipua. Se oli paikka, jota mä vihasin ja tulen aina vihaamaan. Ei siellä pystynyt edes hengittämään. Sain aina kuulla kiusaajilta, kuinka heikko luuseri olen. Jatkuvasti haukuttiin eri sanoin, usein toivoivat jopa mun kuolemaa.
Jatkuvaa, rankkaa henkistä väkivaltaa. Niin rankkaa, että olin henkisesti aivan rikki. Olin väsynyt kaikkeen, toivoin aina kuolevani. Toivoin aina pääseväni parempaan paikkaan, jossa ei olisi sitä kaikkea kipua. Olin niin väsynyt siihen, kuinka ihmiset saivat painaa maahan, vaikka en heille mitään ollut tehnyt. Mä olin aina se, joka sai rangaistuksen siitä kaikesta kiusaamisesta. Se pudotti mut täysin pohjalle. Syytin itseäni kaikesta. Mä olin ihan hukassa. Pelkkää vihaa, ahdistusta, pahaa oloa, voimakasta kuolemanhalua, itkua, surua, itseinhoa.


"Vitun huora voisit kuolla pois"
"Sä olet lapsellinen"
"Helvetin ruma ja läski"

Opin uskomaan kiusaajia. Opin siihen, että he tietävät musta paremmin, kuin mä itse itsestäni. Kuinka ihmisen mieli alkaakin totuttamaan itseään niihin negatiivisiin asioihin, sanoihin, jotka ei lopulta pidä paikkaansa.Niistä on vaikea päästää irti. Ihminen uskoo helposti valheisiin. Kaiken jälkeen on vaikea oppia pitämään itsestään, koska on jo niin syvällä siinä "mä olen huono"-ajatuksessa. Mä elän edelleenkin siinä maailmassa, että mä olen huono kaikessa. Monesti jätän asioita tekemättä, koska tunnen olevani epäonnistunut. Mun suusta kuulee nykyäänkin "en osaa, mä olen huono, en jaksa edes yrittää"


Musta tuntui aina siltä, että en selviä. Mun on kuoltava pois. Tunsin itseni todella arvottomaksi. Kiusaajat tekivät musta arvottoman. Kukaan ei välittänyt, ei nähnyt mun tuskaa. Ei nähnyt sitä kamppailua, jota mä kävin jokainen päivä. Taistelua, sotaa. Oikeasti ketään ei kiinnostanut. Lopulta mun selviytymiskeino oli itsensävahingoittaminen. Siihen mä olen uhrannut todella paljon aikaa elämästäni. Viiltely on pelastanut hetkellisesti mut kaikelta. Oman ihon tuhoaminen. Se sai mut tuntemaan, että olen elossa. Mä en kadu niitä viiltoja, en kadu mun arpia. Ne ovat omalla tavallaan kauniita. Haluaisin näyttää jokaiselle kiusaajalle mun arvet; Sanat satuttaa. Oikeasti ne tappaa ihmisen mielen.



Mä en halua keneltäkään itselleni mitään. Mä en pyydä, mä en toivo.
Mä haluan kuitenkin, että jokainen miettii omassa päässään, onko kannattavaa kiusata muita. Miltä se tuntuisi itsestään, jos joutuisi kuuntelemaan useita vuosia, kuinka huono ja arvoton on. Onko kukaan kiusaaja koskaan miettinyt, mitä kiusaaminen tekee kiusatulle? 
 Mä haluan näyttää kiusaajille, että kiusaaminen tuhoaa. Se ihan oikeasti tuhoaa sisältäpäin.